Otsikon perusteella minut tunteva saattaisi saada ajatuskytköksen koirankoulutukseen. Olette väärässä, siitä ei ole kyse.
Vuosia sitten eräs pianoa soittava tuttava ihmetteli eikö minulla ollut koskaan pakonomaista tarvetta soittaa jotain. No ei ollut. Tuttavasta se oli varsin omituista ja epäilipä sen olevan jopa mahdotonta. Minä taas en voinut ylipäätään käsittää tunnetta että olisi pakko tehdä mitään.
Nykyään alan ymmärtää mitä tuo tuttava ajoi takaa. Minun pakokseni on muodostumassa valokuvaus. Välillä on vain pakko saada ottaa kuvia ja yhä useammin maailmaa katselee ikäänkuin etsimen takaa; tähtäilee, sommitelee ja toivoo voivansa tallentaa absurdeja yhteensattumia, suloisia kasvoja, todenmukaisia hetkiä. Unohtunut tuttipullo leikkikentällä suorastaan huutaa tulla muistetuksi. Edes kuvana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti