En yhtään ihmettele jos puoli pitäjää pelkää (mua ja) mun koiria. Ne vähätkin käytöstavat mitä niillä kotona on, tuntuvat jotenkin mystisesti katoavan maalla ollessa. Tästä aiheesta on saattanut tulla avuduttua pari kertaa aiemminkin.
Vieraat.
Kotona haukutaan vähän (no vähän on vähän suhteellinen käsite, vähemmän kuitenkin) ja istutaan sitten odottamaan (istuminenkin on vähän suhteellista, odottamisesta puhumattakaan, mutta tajuatte pointin?) että vieraat kerkiävät ängetä ahtaaseen eteiseen, ennen kuin rynnätään sekaan tuuppimaan niitä nurin. Maalla sama menee niin että huudetaan kitarisat heiluen jo ennen kuin ketään on ovella (iso talo, pitää olla varma että äiskä kuulee vaikka olisi peräliiterissä. Tai pihalla. Tai siinä vieressä). Lopulta äiskäkin verryttelee niitä kiturisoja kun luupäät ei käskystä hiljene. Sitten yritetään istua, yhtäaikaa. Lattialla käy kumma vesisänky -ilmiö; kun toisen pyllyn saa osumaan siihen niin toisen kimmahtaa saman tien ylös. Kun pyllyt on (kuvitellun) hetken (suhteellista!) siellä lattiassa ja näennäinen rauha maassa, voi sitten luvan kanssa mennä tervehtimään tulijoita. Huutamalla. Täällä maalla kun lappaa kaiken näköstä sakkia niin pitää olla tarkka ettei ne vaan luule että talossa on lepsuja vahteja. Ei ole kyllä muuten näkynyt yhtään vesilasin pyytäjää, uskonmarkkinoijaa tai mitään muutakaan kaupustelijaa. Se yksikin veteraanien asialla ollut solttupoika kääntyi jo ekoilta rappusilta, kerkesin nähdä vain poistuvan selän.
Ei me oikeesti olla niin pahoja miltä kuulostetaan.
Koirat.
Koska koko pitäjä on meidän ja vain meidän koirien hallussa, muilla ei ole tänne asiaa ilman asianmukaista passintarkastusta ja tullausta. Piste.
Mä vielä jotenkin ymmärrän että Ketku käy vähän kierroksilla ja aukoo herkästi päätänsä, niin se tekee joskus kotonakin mutta että Helmi! Ämmä kohta 6vee joka normaalisti vilkasee lähinnä kuononvarttaan pitkin tai erityisen pienille ja erityisen söpöille sanoo ystävällisesti PIIPPIIP sanoo täällä että räyh, ans ku mä näytän kuka määrää.
Käskyt.
Käskyt muuttuvat täällä jotenkin hepreaksi sillä niitä ei vaan voi ymmärtää pienet komikieliset koirat. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Toisaalta mikä minä olen niitä tuomitsemaan kun taitavat mallia ottaa ihan allekirjoittaneesta itsestään. Maalla on mukava ottaa rennosti eikä olla niin nöpön nuuka. Mitä siitä jos tukka on pystyssä ja se iänkaiken vanha pilkkihaalari jo parhaat päivänsä nähnyt? Tai siitä että mun armaat mussut (kaksi- ja nelijalkaiset) karkaavat vähän (..!) käpälästä? Ei se niin vaarallista ole, eihän?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti