Sairas joululoma?

Koirien lomailu on jatkunut edelleen, tällä kertaa mun sairastelun takia. Miun massu on ollut mystisesti kipeä ja kävin sitä tohtoritädeille ja -sedillekin varuiksi näyttämässä kun ei tolpillaan enää meinannut pysyä. Tohtorit napsaisi viattoman umpparin pois ja maha on edelleen kipeä. Sekä alkuperäisestä kohdasta että leikkaushaavasta.

Yö meni valvoessa ja koska ei parempaakaan tekemistä ollut niin päätin että saikku alkaa riittää, me mennään ulos! Aamuyön valvottuina tunteina unenpöppöröisessä ja lääkepöllyisessä päässä ei voi syntyä kuin hyviä ideioita, eihän?
Koska vatta ei vielä kestä kovin vauhdikasta menoa enkä halunnut että koirat joutuvat himmailemaan mun takia vaihtoehtoina oli a) sysipimeä metsä b) umpihankinen pelto josta päätyisi sysipimeään metsään c) PULKKA! No joo, ensin ajattelin kyllä potkuria mutta sitä ei pimeässä löytynyt. Ensimmäiset vaihtoehdot tuntui hiukan... no, tylsiltä joten ei muuta kuin suunnittelemaan kuinka valjastaa koirat pulkan eteen.

Valjasviritelmä oli ihan yksinkertainen ja näppärä, mitä nyt joitain pieniä puutteita matkan varrella ilmeni. Yllätyksekseni koirat veti itse pulkkaa ihan mallikelpoisesti, minä uskonpuutteinen kun olin hiukan pelännyt tämän päätyvän samoin kuin edeltäjänsä, muinainen minisuksi-projekti. Se ei sujunut, tuota, kovin hyvin.
Ongelmia tuli siinä vaiheessa kun mä istuin kyytiin. "Mennään!" käsky aiheutti rajoja koettelevan tungoksen. Pikkupiskien pienet herneet kun ajattelivat että jee, ilmaista kyytiä! ja ne pomppasivat äiskän syliin. Siinä sitten ihmeteltiin päällekkäin jotta mikä on kun suksi ei luista?
Koirat ylös, valjakset ojennukseen ja uusi yritys, sama tulos. Lopulta sain ne liikkumaan yhtäaikaa samaan rintamasuuntaan ja sain kyyditystä huikeat muutaman metrin. Vetohommissa iskee hiuka ja pysähdys tehtiin ilmeisesti jonkinsortin pikaruokalaan, riihen nurkalle. Ruoka olisi jokaisen kuulunut pyydystää itse, mutta oli sen verran pikaa että meni työläisiltäkin sivu suun.
Mitä sitten ollutkin se mikä hangen alla kiisi. Viesti kuitenkin meni perille, motivaatio vetohommiin ei nälkäisenä ole huippuluokkaa. Pihaan palattiin koirat tyhjä pulkka perässä paukkuen ja minä lasten hyötykäyttöä suunnitellen...

Liikunnan iloa tuosta ei paljoakaan irronnut joten päätin lainata anopin potkuria. Kuinka fiksua on valjastaa kaksi tekemisen puutteessa kitunutta, viikkoja ilman hihnakosketusta elänyttä, kilpailunhaluista ja kuurokorvaista elukkaa potkurin eteen ja lähteä baanalle puolikuntoisena ilman puhelinta, any guess? Ihan fiksua. Tosin pienet, nopeasti vilahtavat mielikuvat katkenneista jaloista ja revenneistä sisuksista saivat mut vaihtamaan valjaat pantoihin ja mielihaluista huolimatta olemaan köyttämättä hihnoja kiinni itseeni tai potkuriin. Musta on selvästi tullut vanha.

Parisen tuntia oltiin liikkeellä ja selvittiin ilman suuria kommelluksia. Yksi vastaantuleva ärhentelevä uros olisi kuulemma ollut sakinhivutuksen tarpeessa mutta sen hihnan toinen pää päätti vaihtaa suuntaa ennen sitä. Toisella kertaa meinasin oikeasti mennä nurin kun pihassaan (joo, siis ihan kehtasi omassa pihassaan) juoksulangassa ollut valkkari säntäsi haukkuen kohti ja nämä pällit tietty vastaamaan haasteeseen...
Oikeesti reissu oli ihana. Pimeys vaihtui hämäräksi, koirat ravasi vierellä eikä muita liikkujia juuri näkynyt. Välillä saivat irroitella pellolla tai metsässä keskenään jottei liian tasaiseksi teputtamiseksi mennyt. Mielellään kuitenkin vaihtoivat aina resuamisen takaisin juoksuun. Etenkin kun oikea järjestys löytyi, eli Helmi sai juosta reunimmaisena pidemmällä hihnalla ja K meidän välissä jolloin rouvaa ei pikkupojan hidastelut ja penkan haisteluyritykset häirinneet. Hemp tosin saikin sitten taajaman ulkopuolella olla ilman hihnaa. Pyllyä välillä keikuttaen näytti suunnan ja määräsi tahdin, tuntui sekin nauttivan ;)

Pieni nostalgianpoikanenkin piipahti, en ole noilla reiteillä käynyt aikoihin ja pimeässä potkutellessa tuli elävästi mieleen kaksi paria punertavia hörökorvia, pelmuavat harjat ja napakat laukka-askelet. Niitä teitä ja polkuja kuljettiin hevostenkin kanssa. Voiton haudalle asti en uskaltanut lähteä vaikkei matkaa olisi montaa kilsaa enää ollutkaan. Olisi tullut liian ikävä.